Kiihkeä pelko Venäjää ja Kiinaa kohtaan myydään länsimaiselle yleisölle tosiasioita manipuloimalla, kirjoittaa professori Jeffrey D. Sachs.
Maailma on ydinkatastrofin partaalla, mikä johtuu suurelta osin siitä, että länsimaiset poliittiset johtajat eivät ole olleet suorapuheisia globaalin konfliktin kärjistymisen syistä. Länsimaiden hellittämätön kehystarina, jonka mukaan länsi on jalo, kun taas Venäjä ja Kiina ovat pahoja, on yksinkertainen ja äärimmäisen vaarallinen. Tarinalla manipuloidaan yleistä mielipidettä, jotta erittäin reaaliselle ja kiireelliselle diplomatialle ei olisi tilausta.
Lännen perustava kehyskertomus on sisäänrakennettu Yhdysvaltojen kansalliseen turvallisuusstrategiaan. Yhdysvaltain ydinajatus on, että Kiina ja Venäjä ovat leppymättömiä vihollisia, jotka ”yrittävät heikentää Yhdysvaltain turvallisuutta ja vaurautta”. Nämä maat ovat Yhdysvaltojen mukaan ”päättäneet tehdä talouksista vähemmän vapaita ja vähemmän oikeudenmukaisia, kasvattaa armeijoitaan ja hallita tietoa ja dataa yhteiskuntiensa tukahduttamiseksi ja vaikutusvaltansa laajentamiseksi”.
Ironista on se, että vuodesta 1980 lähtien Yhdysvallat on itse ryhtynyt sotimaan ulkomailla ainakin 15 kertaa (Afganistan, Irak, Libya, Panama, Serbia, Syyria ja Jemen vain muutamia mainitakseni), kun taas Kiina ei ole ollut yhdessäkään vastaavassa sodassa ja Venäjä vain yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella. Yhdysvalloilla on sotilastukikohtia 85 maassa, Kiinalla kolmessa ja Venäjällä yhdessä (Syyria) entisen Neuvostoliiton ulkopuolella.
Kiinaa ja Venäjää koskeva ylikorostunut pelko myydään länsimaiselle yleisölle tosiasioita manipuloimalla. Sukupolvea aiemmin George W. Bush Jr. myi yleisölle ajatuksen, että Amerikan suurin uhka oli islamilainen fundamentalismi, mainitsematta, että juuri CIA oli yhdessä Saudi-Arabian ja muiden maiden kanssa luonut, rahoittanut ja värvännyt Afganistanissa, Syyriassa ja muualla olevat jihadistit taistelemaan Amerikan sotia.
Tai ajatellaanpa Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin vuonna 1980, joka länsimaisessa mediassa maalattiin provosoimattomaksi kavaluudeksi. Vuosia myöhemmin saimme tietää, että Neuvostoliiton hyökkäystä edelsi itse asiassa CIA:n operaatio, jonka tarkoituksena oli provosoida Neuvostoliiton hyökkäys!
Samaa väärää tietoa annettiin myös Syyriasta. Länsimainen lehdistö oli täynnä syytöksiä Venäjän presidenttiä Vladimir Putinia vastaan, joka antoi sotilaallista apua Syyrian Bashar al-Assadille vuodesta 2015 alkaen, mainitsematta, että Yhdysvallat tuki al-Assadin syrjäyttämistä vuodesta 2011 alkaen ja että CIA rahoitti suuren operaation (Timber Sycamore) Assadin syrjäyttämiseksi jo vuosia ennen Venäjän väliintuloa.
Lännen tarina Ukrainan sodasta on, että se on Putinin provosoimaton hyökkäys, jonka tarkoituksena on luoda uudelleen Venäjän imperiumi. Todellinen historia alkaa kuitenkin länsimaiden Neuvostoliiton presidentille Mihail Gorbatshoville antamasta lupauksesta, jonka mukaan Nato ei laajentuisi itään, ja sitä seurasi neljä Naton laajentumisaaltoa: vuonna 1999 Natoon liitettiin kolme Keski-Euroopan maata, vuonna 2004 Natoon liitettiin seitsemän muuta maata, mukaan lukien Mustanmeren ja Baltian maat, vuonna 2008 sitoumus laajentua Ukrainaan ja Georgiaan ja vuonna 2022 Natoon kutsuttiin neljä Aasian ja Tyynenmeren alueen johtajaa tähtäimen siirtämiseksi Kiinaan.
Länsimaiset tiedotusvälineet eivät myöskään mainitse Yhdysvaltojen roolia Ukrainan Venäjä-mielisen presidentin Viktor Janukovitshin syrjäyttämisessä vuonna 2014, Minsk II -sopimuksen takaajien Ranskan ja Saksan hallitusten epäonnistumista painostaa Ukrainaa täyttämään sitoumuksensa, Trumpin ja Bidenin hallintojen aikana Ukrainaan lähetettyä valtavaa Yhdysvaltain asevarustelua sotaa edeltävänä aikana tai Yhdysvaltojen kieltäytymistä neuvottelemasta Putinin kanssa Naton laajentumisesta Ukrainaan.
Nato tietysti sanoo, että tämä on ollut puhtaasti puolustuksellista, joten Putinilla ei pitäisi olla mitään pelättävää. Toisin sanoen Putinin ei pitäisi ottaa huomioon CIA:n operaatioita Afganistanissa ja Syyriassa, Naton pommituksia Serbiassa vuonna 1999, Naton Muammar Gaddafin syrjäyttämistä vuonna 2011, Naton 15 vuotta kestänyttä Afganistanin miehitystä, Bidenin ”kömmähdystä”, jossa hän vaati Putinin syrjäyttämistä (mikä ei tietenkään ollut mikään kömmähdys), eikä Yhdysvaltain puolustusministeri Lloyd Austinin lausuntoa, jonka mukaan Yhdysvaltain sodan tavoitteena Ukrainassa on Venäjän heikentäminen.
Kaiken tämän ytimessä on Yhdysvaltojen pyrkimys pysyä hegemonisena maailmanvaltana kasvattamalla sotilaskumppanuuksiaan ympäri maailman Kiinan ja Venäjän hillitsemiseksi tai kukistamiseksi. Tämä on vaarallinen, harhainen ja vanhentunut ajatus, koska Yhdysvaltojen osuus maailman väestöstä on vain 4,2 prosenttia, ja sen osuus maailman bruttokansantuotteesta (kansainvälisin hinnoin mitattuna) on nyt vain 16 prosenttia. Itse asiassa G7-maiden yhteenlaskettu BKT on nyt pienempi kuin BRICS-maiden (Brasilia, Venäjä, Intia, Kiina ja Etelä-Afrikka) BKT, kun taas G7-maiden väkiluku on vain 6 prosenttia maailman väestöstä verrattuna BRICS-maiden 41 prosenttiin.
On vain yksi maa, joka itse julistaa fantasiaansa olla dominoiva maailmanvalta: Yhdysvallat. On jo aika, että Yhdysvallat tunnustaisi todelliset turvallisuuden lähteet: sisäisen sosiaalinen yhteenkuuluvuuden ja vastuullinen yhteistyön muun maailman kanssa hegemoniailluusion sijaan. Tällaisen päivitetyn ulkopolitiikan avulla Yhdysvallat ja sen liittolaiset välttäisivät sodan Kiinan ja Venäjän kanssa ja antaisivat maailmalle mahdollisuuden kohdata lukemattomat ympäristö-, energia-, elintarvike- ja sosiaalikriisinsä.
Ennen kaikkea Euroopan johtajien olisi tässä äärimmäisen vaarallisena aikana pyrittävä Euroopan turvallisuuden todelliseen lähteeseen: ei Yhdysvaltojen hegemoniaan vaan eurooppalaisiin turvallisuusjärjestelyihin, joissa kunnioitetaan kaikkien Euroopan kansakuntien oikeutettuja turvallisuusetuja, mukaan lukien Ukraina, mutta myös Venäjä, joka vastustaa edelleen Naton laajentumista Mustallemerelle. Euroopan olisi pohdittava sitä, että Naton laajentumattomuus ja Minsk II -sopimusten täytäntöönpano olisivat estäneet tämän kauhean sodan Ukrainassa. Tässä vaiheessa diplomatia, ei sotilaallinen laajentuminen, on todellinen tie Euroopan ja maailman turvallisuuteen.
Wikipedia November 7th in 2022Jeffrey David Sachs (/sæks/) (born 5 November 1954)[4] is an American economist, academic, public policy analyst, and former director of The Earth Institute at Columbia University, where he holds the title of University Professor.[5][6] He is known for his work on sustainable development, economic development, and the fight to end poverty.[7][8]
Sachs is Director of the Center for Sustainable Development at Columbia University and President of the UN Sustainable Development Solutions Network.[9] He is an SDG Advocate for United Nations (UN) Secretary-General António Guterres on the Sustainable Development Goals (SDGs), a set of 17 global goals adopted at a UN summit meeting in September 2015. From 2001 to 2018, Sachs served as Special Advisor to the UN Secretary General, and held the same position under the previous UN Secretary-General Ban Ki-moon and prior to 2016 a similar advisory position related to the earlier Millennium Development Goals (MDGs),[10] eight internationally sanctioned objectives to reduce extreme poverty, hunger and disease by 2015. In connection with the MDGs, he had first been appointed special adviser to the UN Secretary-General in 2002 during the term of Kofi Annan.[10][11]
Sachs is co-founder and chief strategist of Millennium Promise Alliance, a nonprofit organization dedicated to ending extreme poverty and hunger that has come under scrutiny from critics[12] and was the subject of a book by the journalist Nina Munk. From 2002 to 2006, he was director of the United Nations Millennium Project’s work on the MDGs. He is co-editor of the World Happiness Report with John F. Helliwell and Richard Layard. In 2010, he became a commissioner for the Broadband Commission for Sustainable Development, whose stated aim is to boost the importance of broadband in international policy.[13] Sachs has written several books and received several awards. He has been criticized for his views on economics, COVID-19, and his advocacy for the Chinese government.
